Vesivahingot ja kosteusvauriot: Miksi oikea korjausmenetelmä on ratkaiseva sisäilmaongelmien ehkäisyssä

 Tässä artikkelissa käsitellään vesivahinkojen ja kosteusvaurioiden korjausmenetelmiä ja niiden vaikutuksia sisäilman laatuun. Teksti pureutuu alan asiantuntijoiden erimielisyyksiin ja puutteellisiin korjausohjeisiin, korostaen oikeiden menetelmien merkitystä terveyden ja turvallisuuden varmistamiseksi. Artikkeli tuo esille tarpeen tarkempien rakennusohjeiden, menetelmien ja tutkimuksen kehittämiselle vahinkosaneerauksen alalla.

Sisäilmaongelmat voivat johtua monista eri syistä, eikä niitä mielestäni ole järkevää niputtaa yhteen artikkeliin kuin ehkä otsikkotasolla. Tässä kirjoituksessa keskityn erityisesti vesivahinkoihin ja kosteusvauriokorjauksiin.

Äskettäin keskustelin rakennusalan osaajan kanssa, joka vahinkosaneerausasioista puhuttaessa esitti mielipiteenään, että pelkkä absorbointi riittäisi toimenpiteeksi vahingon kuin vahingon korjaamisessa. Hänen ajatuksenaan oli, että ilmankosteutta hallitsemalla ja antamalla rakenteiden kuivua luonnollisesti, ongelmat ratkeaisivat itsestään. Tämä on kuitenkin vaarallisen virheellinen ajatusmalli, sillä tällainen lähestymistapa johtaisi suoraan homeongelmien syntyyn. Onneksi kyseinen henkilö ei työskentele vahinkosaneerausalalla, vaikka hän on muodollisesti pätevä suunnittelemaan korjauksia.

Absorptiotekniikkaa voidaan toki käyttää kuivauksen tukena, mutta sen rooli on lähinnä ympäristön kosteuden hallinnassa. Rakenteiden tehokkaampi kuivaus tapahtuu ilmakiertolevykuivaimilla, jotka lämmittävät rakenteita ja edesauttavat kosteuden haihtumista. Tämä menetelmä voi olla jopa tehokkaampi kuin desinfiointiaineet mikrobien torjunnassa, sillä betonin huokoset avautuvat lämmön vaikutuksesta ja kosteus poistuu nopeammin.

Kosteus- ja mikrobivaurioiden RT-kortit (rakennusmääräykset) keskittyvät vahvasti purkuohjeisiin, alipaineistukseen ja henkilösuojaimiin, mutta sisäilman kannalta kriittisimmät toimenpiteet, kuten kuivaukset, desinfioinnit, tiivistykset ja kapseloinnit, käsitellään vain hyvin suppeasti. Myös eri korjaustekniikoiden soveltuvuus eri rakenteille on jätetty liian vähälle huomiolle. Käytännössä selkeitä työohjeita, jotka noudattaisivat hyvää rakennustapaa, ei ole saatavilla.

Ongelma on myös asiantuntijoiden määrittelyssä. Insinöörit eivät ymmärrä mikrobiologiaa riittävästi, ja biologeilta taas puuttuu tarvittava rakennusalan osaaminen. Tämä johtaa siihen, ettei vahinkosaneerauksessa voida aina varmistaa hyvän rakennustavan mukaisuutta, mikä puolestaan aiheuttaa puutteellisia ja jopa virheellisiä korjausratkaisuja.

Oma kokemukseni tästä on seuraava: talomme alapohjan kaksoisbetonilaatan eristetila täyttyi vedellä, ja meille ehdotettiin korjaustoimenpiteeksi imukuivausta. Tämä olisi ollut RT-kortin mukainen toimenpide, mutta se olisi johtanut homeongelmiin. Lopulta asiantuntijoiden välinen kiista päättyi onnekseni ja pääsimme yhteisymmärrykseen paremmasta korjaustavasta.

Korjausprosessin aikana ei ymmärretty, että vanhoissa rakenteissa on usein epäpuhtauksia, vaikka ne eivät sisältäisi orgaanista materiaalia. Juokseva vesi levittää nämä epäpuhtaudet rakenteisiin ja eristeisiin. Imukuivaus olisi todennäköisesti kuivannut eristetilan hetkellisesti, mutta rakenteen kosteuteen jääneet epäpuhtaudet olisivat muodostaneet homekasvustolle otolliset olosuhteet.

Olen kehittänyt oman teoriani sisäilman epäpuhtauksien käyttäytymisestä. Kuten kosteus, happi ja typpi pyrkivät tasapainoon ympäristönsä kanssa, myös sisäilman epäpuhtaudet toimivat samalla tavalla. Tämä selittäisi, miksi tiivistysten, kapselointien ja ylipaineistusten tulokset ovat usein epäonnistuneet – ne vain hidastavat tasapainottumista, mutta eivät estä sitä. Teoria on yksinkertainen tutkia, ja jos se osoittautuu oikeaksi, se voisi mullistaa sisäilmaongelmien korjaamisen tulevaisuudessa.

Yhteenvetona: vesivahingon tai kosteusvaurion sattuessa kaikki vaurioitunut materiaali tulisi purkaa. Sen jälkeen kaikki, mitä ei voi purkaa, pitäisi kuivata korkeissa lämpötiloissa.

Vahinkosaneerausalan käytännöt, kuten kuivaukset, desinfioinnit ja kapseloinnit, vaativat tarkennuksia rakennustietokantoihin. Lisäksi tarvitaan lisää tutkimusta ja tiedotusta, niin alan sisällä kuin julkisessa keskustelussa. TUVASA-projekti (turvallinen vahinkosaneeraus) on vasta alkutekijöissään, mutta se on merkittävä askel oikeaan suuntaan määriteltäessä asianmukaisia työmenetelmiä alalle.

Peter Suurla